Uusi vuosi on juuri alkanut, ja olen ensimmäistä kertaa elämässäni tehnyt uudenvuodenlupauksen. Viime vuonna todellinen tai kuviteltu kiire söi luovuuttani, mutta tänä vuonna aion saada luovuuden takaisin. Ja aion saada sen takaisin meditoimalla.
Meditoiminen voi äkkiseltään kuulostaa huuhaalta, mutta jos tutkimuksia on uskominen, se voi oikeasti rauhoittaa ja auttaa luovuuden löytämisessä. Aivotutkija Katri Saarikivi totesi jokunen vuosi sitten Helsingin Sanomien haastattelussa, että uudenlaisia ajatuksia syntyy vain, jos aivot ovat välillä joutokäynnillä. Hänen mukaansa työpaikoilla pitäisi olla enemmän ”pientä haahuilua”.
Olen täysin pienen haahuilun kannalla, mutta en ole varma, ollaanko työpaikallani vielä valmiita siihen. Meditaatio sen sijaan saattaisi olla hyväksyttävissä – se on joutokäyntiä ja luppoaikaa tiivistetyssä muodossa. Joidenkin tutkimusten mukaan kymmenenkin minuutin meditointi päivässä voi lisätä luovuutta.
Tästä päivästä lähtien aion siis käyttää kymmenen minuuttia päivästäni luovuuden herättelemiseen. Pidän lisäksi huolta siitä, että päivissäni on ainakin ripaus haahuilua. Jotta mielen saa todella liikkeeseen – luovuuden taajuudelle ja uusiin oivalluksiin – on oltava aikaa ajatella.
Olen harmitellut, kun olen katsonut huhkimistasi ravitsemushuoliesi vuoksi – minusta on näyttänyt siltä, että jos olisit saanut oikeanlaisia neuvoja ja apua, näkemälläsi vaivalla olisit melkein siirtänyt vuoria.
Ehkä mielessäsi kävi joskus, voiko tämä oikeasti olla näin vaikeaa. Olit oikeassa, ei sen kuulu olla. Jatkoit kuitenkin, koska olet urhea. Googlasit, päättelit, ehkä myös ekselöit. Gluteeni, maito, lisäaineet? Mikroaaltouuni, rokotus? Rypsiöljy, D-vitamiini, rauta? Raskasmetallit? Insuliiniko sittenkin, ehkä joka tapauksessa hiilihydraatit? Joku syy vaivoille täytyy olla. Ja sitä myötä myös ratkaisu, kun vain selvität tarpeeksi, ajattelit.
Kun vaivat olivat vaikeimmillaan, ystäväsikin kyseli, eikö kannattaisi ainakin kokeilla, gluteenitonta ja muuta -tonta. Mietit, teetkö väärinkin, jos et kokeile. Toisena hetkenä mietit, mistä näitä selvitettäviä asioita riittää ja kuka hullu näistä ottaa selvää.
Tule, jutellaan! Jos haluat, voit kertoa reitin, mitä kautta olet tilanteeseesi tullut. Kuuntelen sen mielelläni. Mutta se ei ole välttämätöntä, voidaan myös suoraan etsiä reittiä eteenpäin.
Ehkä aikaisemmin menetit luottamuksesi, kun et saanut vastauksia tärkeisiin kysymyksiisi. Ajattelit: selvä, teen tämän(kin) itse, niinhän olen tottunut tekemään. On vihoviimeistä katsoa, kun lapsi kärsii. Omassakin kärsimyksessä on ihan riittävästi.
Voisin kertoa sinulle, että minäkin kärsin silloin kun huomaan, että ongelmat ovat suuria eikä ratkaisuja vielä näy. Minäkin joudun silloin sietämään, aluksi vain hengittelemään. Sitten palaan tähän: jos en voi parantaa, yritän helpottaa. Se on syy lähteä töihin aamuisin.
Saatan minäkin sitten paljastaa sinulle, etten aina ole malttanut olla provosoitumatta. Kun hyökkäykset ovat tuntuneet epäreiluilta ja minulle on tullut voimaton olo. Kun minusta on tuntunut, että jotkut – ehkä ne samat, jotka ovat tuottanut sinulle paljon googlattavaa – ovat tehneet työtä minua ja muita ammattilaisia vastaan, saaneet uskomaan, etten olisi hyvän asialla, tai etten vain tietäisi tai ymmärtäisi mitään.
Olen nähnyt paljon vaivaa oppiakseni. Se on osa työtäni ja nautin siitä. Olen selvittänyt, mistä monenlaiset ajatukset tulevat ja miten osaisin auttaa sinua. Sen minäkin olen huomannut, että millään en voi tietää kaikkea, en koskaan. Sillä en siis voi luottamustasi ansaita.
Uskotko kuitenkin, että asioiden tarkoituksenmukaiset mittasuhteet ovat tärkeät, ja niistä haluaisin kanssasi puhua. Niitä ymmärtääkseni olen ensin viisi vuotta opiskellut, sitten viisi vuotta tutkinut ja käynyt läpi muiden tutkimaa. Sen jälkeen olen viisi vuotta opetellut, miten kuulisin ongelmasi oikein ja miten yhdessä löytäisimme parhaat mahdolliset ratkaisut. Joskus käy niinkin, että juuri nämä uudet mittasuhteet palauttavat syömisen ilon ja vapauttavat ajan elämiseen.
Nyt olen kohdannut riittävän monta ihmistä, jotka haluavat tietää. Viisaita ihmisiä, jotka ovat saaneet ajatuksensa sekaisin villissä neuvojen virrassa. Siksi uskallan kutsua nyt sinuakin. Vastaukset eivät yleensä ole näyttäviä. Usein ne ovat pieniä, ja asiat vaativat yhä paljon kärsivällisyyttä ennen kuin ratkeavat. Kuitenkin, kun suunta on oikea, pienikin askel on tärkeä. Vapauta mielesi uuteen liikkeeseen?
Marraskuun alun synkeä aamu, liikkeellä aikaisin. Ensimmäiseen kolmeen kilometriin ei ainuttakaan ihmistä. Liikenteen äänet kuuluivat vaimeasti kehäykköseltä ja muilta seudun valtaväyliltä, aamuruuhka jo alkamassa. Metsässä on hiljaista ja liikkumatonta – kunnes yhtäkkiä pyöräni valoissa näkyy liikettä. Jarrutan vaistomaisesti ja huomaan tuijottavani kettua silmiin. Repo mulkoilee minua takaisin eikä katso tarpeelliseksi pitää kiirettä väistämisessäni. Sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta, kettu livahtaa pöheikköön ja minä polkaisen kohti etelää. Työt odottavat keskustassa.
Olen liikkuvaa sorttia, niin mieleltäni kuin keholtanikin. Ajattelun ja kirjoittamisen vastapainoksi tarvitsen liikuntaa ja fyysistä toimeliaisuutta eri muodoissa. Ilman kropan liikettä mielen liikekin hidastuu ja puuroutuu – olo käy tuskaiseksi ja ärtyneeksi, unikaan ei tule.
Arkiliikunnan (sellaiseksi lasken esimerkiksi koiran ulkoiluttaminen) lisäksi olen ollut innokas kestävyysjuoksija, jolle osallistumismitaleita eri kisoista on kertynyt jo kilokaupalla. Viime aikoina juoksemisen määrä on alkanut hiipua eikä tavoitteellinen harjoittelu enää kiinnosta samalla tavoin kuin vielä muutama vuosi sitten. Tätä kompensoidakseni olen lisännyt työmatkapyöräilyn määrää ja kilometrejä kertyy parhaina vuosina nelinumeroinen määrä.
Pyrin siis fillaroimaan työpaikalleni Helsingin keskustaan niin usein kuin mahdollista – edestakainen matka kerryttää hyvinvointisaldoani noin 25 km ja säästää 5,60 Eur päivässä. Kuulun niihin onnekkaisiin, joilla valtaosa työmatkasta taittuu metsän siimeksessä. Loppuosa reitistä kulkee tosin lähes hengenvaarallisilla keskustan mukulakivikaduilla ja kapeilla pyöräkaistoilla, mutta saan joka päivä polkea lähes 20 km oikeassa metsässä.
Vaikka Keskuspuistossa liikkuu aina väkeä, joskus tungokseenkin asti, voi työmatkallaan toisinaan kokea maagisia hetkiä. Tunnelmat vaihtelevat keskikesän ylenpalttisesta vehreydestä loppusyksyn läpitunkemattomaan pimeyteen ja keskitalven nastarenkaiden alla narisevaan pakkaskeliin. Onneksi kaikki vuodenajat tarjoavat omalla tavallaan huikeita tunnelmia, jos ne osaa ja haluaa tavoittaa.
Kettujen lisäksi valoissa vilahtaa useinkin rusakoita, citykaneja ja joskus jopa pieni lauma kauriita. Urbaani metsä paljastaa etenkin pimeään ja lehdettömään vuodenaikaan runsaan asujaimistonsa. Oma lukunsa on kevät, vaalenevat aamut ja lintujen konsertti. Aina yhtä elvyttävää on kuulla varhaiskevään ensimmäinen mustarastaan soidinluritus tai tavoittaa korviinsa peipposen säe talven jälkeen. Valitettavasti Keskuspuisto on lopulta vähemmän elikoiden valtakuntaa ja enemmän ihmisten – ja meitä on monen sorttisia liikkujia.
Luontoelämysten vastapainoksi työmatkoilla saa usein kohdata haasteita, joita muut puistossa liikkuvat aiheuttavat. Jos Keskuspuisto on teille miljöönä tuttu, olette varmaan törmänneet joskus seuraaviin luontokappaleisiin:
Sukkahousukiitäjä: yleensä 30-60 v. mieshenkilö, jolla on pyöräilytrikoot, kallis fillari ja kamala kiire. Ei ennakoi, hidasta tai väistä – se on muiden hommaa. Keskuspuiston baanat ovat heidän harjoitteluratansa. Vielä pahempaa kuin yksi kiitäjä on monta kiitäjää ryhmälenkillä, rinta rinnan ja 30 km/h vauhtia. Mummot ojaan!
Näkymätön pyöräilijä tai kävelijä: ilman ajovaloja (ja usein ilman kypärää) marraskuisessa Keskuspuistossa, alamäessä vauhtia lähes kolmekymppiä. Tällaiseen ei ole mahdollista varautua, ne tulevat kuin tyhjästä ja katoavat pimeyteen. Vain oman sydämen syke jää jyskyttämään korvissa – taas selvisin hengissä. Yhtä sykähdyttävää on kohdata pientä mustaa koiraa ulkoiluttava, mustaan tuulipukuun ja pipoon sonnustautunut kävelijä ilman heijastinta – sellaisen väistäminen on täysin onnen kauppaa.
Setä tai täti, joka kulkee omia polkujaan: kaikki muut kulkevat väylän oikeaa puolta ja tekevät väistämisen ja ennakoinnin helpommaksi. Paitsi nämä, yleensä jo keski-iän ohittaneet henkilöt. He tietävät, että lain mukaan heillä on oikeus kulkea kummalla puolella hyvänsä. Mitä siitä, jos 99 vastaantulijaa kulkee sitä toista puolta – minä olen se sadas, kamelbuutsimummo tai -pappa.
Likkaporukalla metsäkävelyllä: metsässä on kivaa käydä kavereiden kanssa kävelyllä ja kertaamassa viikon aikana kuullut juorut. Tarinoinnilta ja kännykän räpläämiseltä ei pahemmin ehdi seurata muita väylillä liikkujia ja isossa porukassa 3-4 rinnakkain on turvallista kulkea. Kellonsoitolla varoittavia pyöräilijöitä säikähdetään ja heille saatetaan kiljahtaa harmistuneina.
Niin, meitä mahtuu Helsingin kokoiseen kaupunkiin kaikenlaisia tyyppejä. Onneksi useimmat sentään ovat kohteliaita, huomaavaisia ja valaistuja. Itse yritän aika ajoin muistuttaa myös itselleni asiasta: enhän minä vain ole yksi mulkeroista, joka muita kytätessään unohtaa oman käyttäytymisensä? Ja yritän muistaa myös sen, että jokaista ikävää välikohtausta kohden saan lukemattomia hienoja elämyksiä, joita Helsingin Keskuspuisto voi liikkujalle tarjoaa.
Vanhat talvikenkäni ovat tulleet tiensä päähän. Oikean kengän vetoketjun hammastus alkoi vinoutua eikä minulla ollut kenkävanhuksille enää oikomishoitoa tarjolla. Lopulta ne vain luovuttivat. Kaiken lankkaamisen, sanomalehtirullakorsettien ryhtiliikkeiden ja sileäksi tallottujen kilometrien jälkeen. Tai ehkä juuri niiden ansiosta. Ne ovat nyt antaneet kaikkensa ja maksaneet itsensä takaisin.
Mutta kun saan iloa myös materiasta. Rakastan tilaa, ajatuksen vapaata liikkumista ja vaatekaapissa ilmavasti aseteltuja mekkoja. Mutta ilahdun myös kuparinvärisistä leivontamitoista vaikka vanhat ajoivat vielä asiansa. Jätän osan luetuista kirjoista kirjahyllyyn koska ne ovat kauniita ja pulitan joulukoristeesta liian paljon, koska se on ihana. Uskaltaako tänä päivänä enää sanoa, että vaikka kotona ja mielessään on toisinaan liikaa tavaraa eikä järjestelyn tuloksena ole välttämättä sen enempää tilaa, myös tavaroihin voi liittyä enemmän kuin niiden käytännöllinen rooli.
En voinut talvikenkiä ostaessani tietää mitä tulemme yhdessä kokemaan. Nuo tuossa ovat kuljettaneet minut vaikka minne. Muistan vihreän talvitakin niiden parina, kun tunsin oloni aina hyväksi parittaessani ne. Muistan erään sunnuntaipäivän kauppakeskuksessa joululahjaostoksilla, kun siluettitaiteilija Sirkka Lekman ikuisti sivuprofiilini saksillaan mustasta paperista. Muistan ensimmäisen työpaikkani Helsingissä, jonne kenkäni minut kuljettivat Meiran tehtaalta leijuvan kahvintuoksuisessa pakkasilmassa.
Joistakin tavaroista ja vaatteista tulee mielelle tärkeitä niiden matkan vuoksi. Lapsuuden mekko, tärkeältä ihmiseltä saatu lahja, perintökoru. Kaiken turhan voisi karsia kotona. Kuinka usein vanhaa medaljonkia käyttää tai kuinka todennäköisesti saa omia tyttäriä, jotka pitävät samaa mekkoa. Hankkiessa uutta ei tiedä minkä taskuihin kertyy enemmän naurua kuin toisten. Jotkut kengät vievät seikkailuihin, toiset eivät vie minnekään.
Siksi luopuminen risoista kengistä, tavarasta, materiasta, on toisinaan vaikeaa käytännön lisäksi tunteen takia. Prosessoin hyvästejä jotka ovat yhtä aikaa naurettavaa sekä tarpeellista. Meinaan pujahtaa kenkiin useamman kerran kun en totu ajatukseen, että ne hajosivat. Annan mieleni vaeltaa siellä kengät ovat käyneet. Kunnes lopulta olen imenyt niistä kaiken tärkeän ja ne muuttuvat käyttökelvottomiksi, linttaan tallotuiksi ja rikkinäisiksi. Ne siirtyvät koko ajan enemmän pois silmistä ja ennen kuin heitän ne kaapin perälle, on aika viedä ne lopullisesti pois. Kenkien kärjet osoittavatkin jo ovea kohti. Mutta aivan nopeasti ja onneksi syvään roskisnieluun, ettei ehdi tulla toisiin ajatuksiin.
Liikehdintää, harhailua. Toistuvissa sykleissä kaipaan työhöni ryhdistävää oljenkortta, vipuvoimaa. Tämä tapahtuu usein neitsytmatkalla, uusia ja ensimmäisiä kirjoittaessa. Hengitys tihenee, ääni nousee ylärekisteriin, pientä vapinaa rintakehässä ja käsissä. Uusi genre, ensimmäinen versio, vielä tyhjä näyttö. Kun levottomuus käy sietämättömäksi, on pakko lopettaa sykäyksittäinen kirjoittaminen. Nousen työpisteeltä, käyn jääkaapilla, kahvi porisemaan, menen vessaan. Arkipäiväinen auttaa rauhoittumaan. Hengitän selkään – ilmapallo laajenee ja tyhjenee – varjoaan pillastunut ja eri ilmasuuntiin lehahtanut hanhilauma liihottaa muodostelmassa takaisin pitämään pitojaan rantaveden vesikasveilla.
On hankaluuksia uskoa omaan tekstiin, sisällön relevanttius on vaikea todistaa ennen kaikkea itselleen. Hetkessä tehty valinta kelluu epävakaalla alustalla. Oliko jotain vaihtoehtoja vai aloinko jälleen kirjoittaa siitä, mitä sylki suun tuo, vailla harkintaa? Kyllä rehellisyys on yksi tärkeimmistä hyveistä kirjoittaessa, mutta sekin on muutoksessa, sillä päähenkilön matka kulkee kohti vääjäämätöntä käännekohtaa, jonka jälkeen jotain on fundamentaalisesti muuttunut, ymmärrys lisääntynyt ja se mitä luuli hetki sitten olevan totta, näyttäytyykin nyt taruna. On pakko luottaa päätökseen, teki sen tiedostaen tai ei. Kun kaikki on mahdollista ja valintoja lukematon määrä, on vain uskottava itseensä; tästä halusinkin kirjoittaa ja tietysti juuri tällä tavalla.
Ja siinäpä kirjoittamisen vaikeus, sillä eikö samasta asiasta ole kyse läpi koko kirjoittamisen elämänkaaren? Ensin haparoiden raapustetaan hädintuskin ymmärrettäviä koukeroita paperille, sitten yritetään saada niistä jotain tolkkua, kertoa edes raapaisu siitä, mitä mielessä liikkuu. Nämä menis tänne ja tekis näin ja sitten tää tulis mukaan ja sit nää olis kotona ja loppu. Ja siitä sitten eteenpäin koulun ylemmille asteille, jolloin opittua pitäisi jotenkin saada jäsenneltyä paperille omin sanoin. Vuonna 1527 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa putsasi pöydän toteuttamalla uskonpuhdistuksen Västeråsin valtiopäivillä. Tämä varsin tuottava järjestely helpotti oleellisesti valtion toimintaa, sillä kirkon omaisuudesta tuli valtion omaisuutta. Äidinkielessä kaikki on sijamuodoissa eikä sisällöllä ole niin väliä, kielioppi, kielioppi! Ja näin kukin omaa polkuaan edeten ottaa kirjoittamisen omakseen ja käyttää sitä siinä määrin, mikä itselle on sopivaa. Me, jotka kirjoitamme (huviksemme tai työksemme, pakosta tai ilosta), olemme tilanteessa, jossa etsimme keinoja kertoa asia ymmärrettävästi, luovasti, hauskasti, kiinnostavasti, persoonallisesti omalla äänellä ja siten, että viesti olisi lukijan mielessä myös toivotunlainen. Että miten tämän päänsisäisen melskeen saisi jotenkin tolkulliseen muotoon paperille, näytölle, papyrukselle, vessan oveen ja alikulkutunnelin seinään. Että lukija ymmärtäisi mitä tarkoitin, mitä haen, mitä etsin, mitä minun mielestäni lukijan olisi hyvä nähdä, löytää ja ymmärtää.
Itse olen toistuvasti tilanteessa, jossa en ole ihan varma onko tämä hyvin ilmaistu tai johdonmukaista, lähimainkaan järkevää ja merkityksellistä, ja olen opiskellut kirjoittamista perus- ja lukio-opintojen lisäksi nopeasti laskien 15 vuotta erilaisissa opistoissa ja korkeakouluissa. Kynnys on silti toisinaan korkea jopa tekstiviestin lähettämiseen, onhan tapoja sanoa niin monia.
Ajatus kaipaa harhailua. Ihminen kaipaa harhailua keskittymisen vastapainoksi. Mikä muu selittää tutkimuksia, joissa todetaan somen käytön työaikana jopa parantavan työntekoa?
Ennen somea oli muut pahat tavat. Itse karkasin tupakoimaan (ihanan kamala tapa, pääsinpäs eroon) ja kahvittelemaan tai etsimään lehdistä halvinta lentoa Aasiaan (ajat olivat toiset), jos ei muuta mielenkiintoista ilmennyt.
Draamakasvatusta opiskeleva ystäväni muistuttaa x-asennon tärkeydestä. Käyn vessassa seisomassa x:ssä, en kehtaa keittiössä, johon naapureilla on suora näköyhteys. Kädet puutuvat ja olkapäät ovat tulessa. Tulos: olen rapakunnossa, enkä saanut suuria voimantuntoja. Uskon silti harjoituksen olevan hyvä lisä hetkittäiseen epäilyyn valahtavalle mielelle. Samoin kuin monet muutkin esteitä kiertävät tai murentavat konstit, kuten mm. Gradutakuu-sivuston esittelemä Pomodoro– tekniikka, pölyisten ja vanhentuneiden maailmanhistorioiden tai omien nerokkaiden tekstien lukeminen, hikitreeni ja hengittäminen. Siis keinoja, jotka käynnistävät, kun kynään tai näppäimistöön tarttuminen tuntuu ylivoimaiselta. Rohkenen väittää, että paras keino on silti yksinkertaisesti ottaa kynä käteen tai laskea sormet näppäimistölle ja alkaa työhön. Jää turha juupaseipäs vaiheilu pois. Ihan virginiawoolfina olen kuitenkin taipuvainen uskomaan kirjoittamisen onnistumisen tarvitsevan oman rauhan. Päänsisäisen siis. Toisilta se onnistuu, vaikka lapset kiljuvat viereisessä huoneessa. Itse kuulun siihen lajiin, joka pystyy kotona kirjoittamiseen, kun lapset ja kumppani ovat jossain hyvin kaukana poissa tai ainakin varmuudella syvässä unessa seuraavat kaksi tuntia. Kahvilassa tai työhuoneella työskennellessä saa väkeä rampata, nämä ihmiset, kun ymmärtävät olla moikkaamatta, kun näkevät ajatustyön mystisen (eristäytyneen, koneelle ja tarvikkeilleen omistautuneen eli sivuvilkaisuja välttelevän ja katsetta nostamattoman) auran. Ja lopulta pidätetyn hengityksen puhisevan isolla huokauksella ulos. Noin. Pystyinpäs.
Siispä, tämän ensimmäisen omalla nimellä kirjoitetun blogitekstin syntyessä olen noussut ylös toimittamaan pisut, pesut, suupalat ja kaffet, kastellut viherkasvit (hukkuvat veden paljouteen), tarkastanut sähköpostit, viikannut pyykit, enkä vielä ole pisteessä, jossa voisin todeta ajatusketjun, saati tuloksen olevan validi tai edes hitusen järkeenkäyvä. Mutta aion luottaa sen olevan yhtä kuin mikroateriani:
Minulla on krooninen masennus. En tullut kirjoittamaan mielenterveysongelmistani, mutta haluan kuvata, sanoittaa yhden merkittävän oireen. Sen, kun mieleni liikkuu liian vikkelästi.
Mieli, hidasta, jooko, pliis. Odota! Come on! Että sinä osaat olla raivostuttava!
Tilanteeni on tämä: mieleni on jatkuvasti kahtaalla, tässä ja askelen edellä. Tässä on tiedostava mieleni, tuolla tunteva mieleni. Yritän ensimmäisenä jatkuvasti pysyä toisen perässä. Oma mielenpuolikkaani on kuin pitkäjalkainen ystävä, joka kävelee turhan nopeasti ja aina puolisen metriä edelläni. Ärsyttävää ja turhauttavaa. Mieleni yrittää pysytellä mieleni perässä. Mikä paradoksi. Minkä perässä minä voin tässä elämässä pysyä, jos en oman mieleni?
Lähes jokaikinen hetki mietin sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä seuraavaksi teen. Nukkumaan käydessäni mietin seuraavan aamun heräämisaikataulua ja aamurutiineja – aivan kuin rutiinit lakkaisivat olemasta, jos en ajattelisi ne tarkasti läpi joka ikinen päivä. Herätessä mietin aamupäivän aikatauluja, kelloa, ajan kulua, julkista liikennettä, järjestystä, logiikkaa. Kun pääsen luennolle, ajatukseni ovat jo puolittain terapiassa, johon minun on mentävä luennon jälkeen. Terapiassa pystyn keskittymään melko hyvin, mutta en täysin, en sielläkään. Mietin jo, millä bussilla pääsen kotiin ja mitä kaupasta pitääkään tänään ostaa. Ehdin kolmivarttisen istunnon aikana paitsi terapioida, myös käydä läpi koko loppupäiväni, suunnitella sen puolituntisten tarkkuudella. Usein ehdin käydä läpi jo seuraavan päivän, tai kokonaisen viikon. Kyse ei ole siitä, että minulla olisi aito kiire tai liikaa kaikkea.
Olen useamman ison burnoutin kokeneena opetellut väljentämään kalenteriani. En kuitenkaan ole päässyt irti kiireen ja suorittamisen tunteesta, en juuri alkuunkaan. Kiire elää, jopa jonkinlainen tarve, hätä toteuttaa elämää läpäisee jokaista päivääni.
On kamala tunne, kun kokee, että oma mieli on jatkuvasti askeleen edellä. Tämä kuvio on ikiliikkuvaa kissa ja hiiri -leikkiä, jossa samanauktoriteettiset minäni ovat jatkuvasti hippasilla. Tiedostava ja looginen mieleni jahtaa tuntevaa mieltäni. Se tuntuu siltä, kuin hapuilisi abstraktia toimintaa ja ajattelua, jonka tietää olevan läsnä, mutta ainoastaan piirun verran eri todellisuudessa. Olenko joskus astunut sen kuuluisan oman elämäni perhosen päälle ja saanut rinnakkaisella aikajanalla aikaan sen, että kaikki on hieman toisin, että mieleni edistää sekunnilla. Yksikin sekunti riittää synnyttämään tunnereaktioista kymmeniä ajatuksia. Siinä on herkästi mielelle liikaa miellettävää.
Toisinaan tuntuu siltä, etten pysy edes elämäni perässä. Olen kokenut yläasteikäisestä lähtien säännöllisen epäsäännöllisiä paniikkikohtauksia. Todella kamalia kohtauksia ei ole onneksi ollut muutamaa enempää. Viimeisen kohtaus on viime vuoden kesältä, sitä edeltävästä taas on ehtinyt kulua jo usea vuosi. Onneksi. Paniikkikohtauksesta hirveintä on se, että siinä se tunteva mieleni häviää kokonaan tietoisen näköpiiristä.
Pixies laulaa kenties tunnetuimmassa kappaleessaan: Your head will collapse / if there’s nothing in it / and you’ll ask yourself: / where is my mind?
Tiedän, että monien kohdalla masennus näkyy mielen jähmeytenä, pysähtyneisyytenä ja lamautumisena, mutta minun kohdallani totuus on tämä: nuo lyriikat eivät pidä paikkansa. Minun masennukseni on mielen kiirettä ja mieletöntä ylivireyttä.
Minä yritän opetella hidastamaan elämää. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yritän pysäyttää mieleni jatkuvan liikkumisen ja sinkoilun. Minun pääni ei romahda, jos siellä ei ole mitään. Silloin kun päässäni on hiljaisuus ja rauha, myös mieleni on lähellä, ovat lähekkäin. En voi sanoa, että mieleni olisi sataprosenttisen läsnä – se tuntuu kertakaikkisen utopistiselta. Minulle on elintärkeää yrittää saada mieleni mieli pysähtymään tai edes hidastamaan niin, että saan siitä tiukan puristusotteen. Hidastamista harjoitan tietoisen aggressiivisesti ja valveillaollessani jatkuvasti.
Lontoo, Iso-Britannia, marras-joulukuun vaihde. Metro, underground, tube eli tuubi. Siellä mieleni pysähtyy, siellä saan sen kiinni. Löydän mieleni ihmisvilinästä ja ei-äidinkielisestä puheensorinasta, joka on kuin pehmeä vaippa ympärilläni. Vanhat tuubivaunut kolisevat ja metrotunneli kohisee. Ollaan niin paljon maan alla, että puhelin ilmoittaa: no connection. Ei yhteyttä. Siis ei yhteyttä muualle. Tässä sitä sitten ollaan. Sepä se! Tässä.
On surullista ymmärtää, että minun täytyy mennä Lontooseen asti, jotta tietoinen mieleni saa tuntevan mieleni kiinni. Yksi keino on kuitenkin huomattavasti parempi kuin ei yhtäkään keinoa.
Minulla on kuitenkin lukuisia mielen päämäärättömän juoksun ohjaus- ja hidastuskeinoja. Siinä missä Lontoon tuubi on toistaiseksi ainoita välineitä totaalipysäytysvälineiden työkalupakissa, toiseen työkalupakkiin olen kerryttänyt yhtä jos toista.
Meditointi. Olen reilun kahden vuoden ajan käyttänyt meditointiin Calm-sovellusta, joka tarjoaa valtavasti monipuolisia meditointiharjoitteita, keskittyen mindfulnessiin eli tietoiseen läsnäoloon.
Jooga. Joogaan yksin kotona, hiljaisten aamujen sylissä. Joogaopettaja Adriene Mishler ja hänen miljoonia seuraajia yhteen tuova YouTube-kanavansa ovat päivieni pelastus.
Vapaapäivät. En tarkoita vapaapäivillä ansiotyöstä vapaita päiviä, vaan nimenomaan päiviä, jolloin kalenterissa ei ole yhtään mitään. Ei edes kahvittelua ystävän kanssa. Ei ainoatakaan merkintää. None.
Käveleminen luonnossa äänikirjoja kuunnellen. Olen BookBeatin suurkuluttaja.
Lukeminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. Nämä kaksi ovat henkireikäni, kulmakiveni ja ankkurini. Lukiessani mieleni karkaa aivan luvallisesti ja turvallisesti, kirjoittaessa taas saan sanoinkuvaamattoman helposti palautettua puhevälit tietoisen ja tuntevan mieleni välille. Tuo puheyhteys on kuin yksi melkoinen kintsugi-maljakko. Mutta halkeamathan ovat niitä kohtia, joista valo pääsee sisälle.
Tunnelin päässä on enimmäkseen valoa. Siellä siintää mieleni kaksonen, jonka tahdissa minä tiedostavine mielineni opettelen pysymään. Minua raivostuttaa tuntevan mieleni ennakoimaton nopeus. Mutta voi, kun sen siluetti on rakas ja lämmin.
”Because the evolution hasn’t evolved us to be slow.”
Pakkasilma huurtaa ja natisuttaa vanhan puurakennuksen seiniä ulkopuolelta. Me puolestaan hikoilemme sitä sisältä. Kostea ja sitkaan tuoksuinen tiivis hiki jäätyy saman tien polttavan kylmäksi päänahkaan, kun avaa salin pariovet. Viiden minuutin jälkeen jatketaan.
Tanssiopettajamme soittaa musiikin sijaan metronomin miellyttävää nakutusta. Hän laittaa meidät liikkumaan perusaskelia, kääntää nakutuksen pois ja kehottaa jatkamaan tasaisessa rytmissä.
”Rock step, triple step, step, step, triple step”, mumisemme kuka kovempaa, kuka sisäänpäin. Tuntuu helpolta, mutta aavistan jo opetuksen australialaissyntyisen opettajan nauravissa silmissä. Kun hän kääntää nakutuksen takaisin päälle, ensimmäiselle iskulle tarkoitettu askel on otettu liian aikaisin ja edistämme jo kovaa vauhtia.
Meitä tietenkin ällistyttää ja naurattaa. ”Meidän ei ole koskaan tarvinnut olla hitaita vaan nopeita, siksi edistämme.” Yritämme vielä, tällä kertaa laulaen aiemmin kuultua melodiaa. Nyt osumme jo vähän paremmin kohdalle.
VIELÄ MATKALLA
Illalla huonetoverini sanoo ”sielun olevan vielä matkalla”. Olemme edellisiltana pakatessamme joutuneet suunnittelemaan äkkiseltään uudestaan kyydit ja majoitukset, huojuneet rinkat selässä aikaisin aamulla Kampin bussiterminaalissa ja yrittäneet torkkua yöunille jatkoa poski kiinni kylmässä bussin lasissa. Olemme missanneet tanssibussin Vaasasta ja matkanneet ensimmäistä kertaa Vöyrin Norvallaan henkilöauton kyydissä joiden etupenkkiläiset tapasimme hetkeä aiemmin, hyökänneet paikan päällä tanssikenkiin ja jossakin välissä ihmetelleet paikkaa jonka pihaa koristaa luminen tuulimylly.
Kehomme on siirtynyt jo paljon, mutta sielu, pikemminkin mieli, on vielä jossakin Ylistaron kohdalla, kenties jopa vielä kotona. ”Unohdin pakata villatakin. Jätinkö varapaidat kotiin penkille!” Ei kannata turhaan pohtia mitä ei ottanut mukaan, niitä ei kuitenkaan ajatuksen voimalla enää paikalle saa.
On merkillistä kuinka mieltä ja kehoa ei voi erottaa toisistaan vaan ne hakevat keskinäistä tasapainoa jatkuvasti. Olen jännittynyt uusia kohtaamisia. Hakeeko minua kukaan tanssimaan. Uskallanko itse. Saanko nukuttua yöllä. Välillä ehdin jo ajatella liian pitkällekin, kuinka väsynyt olen ensi viikolla. Tiede -lehden mukaan vuorovaikutusverkosto kehon, aivojen ja muiden olentojen alttiudessa. Nostan kädet puuskaan jännittyneenä vaikka olisi hyvä olla sisältä ja ulkoa auki, laskea kädet sivuille.
Tanssiminen, onko mitään sen parempaa tämän verkoston aktivoijaa. Aivot keskittyvät ”open scissors” -liikkeeseen ja jättävät kärpäsen lailla pörräävät ylimääräiset ajatukset huomion ulkopuolelle. Keho väsyy ihanasti fyysisestä rasituksesta. Itsetunto vahvistuu taitojen kasvaessa ja hymyn levetessä. Pään sisällä jokin nyrjähtää paikaltaan ja taas paikalleen. Muut ihmiset ympärillä hymyilevät kun uskaltaa itse hymyillä. Lähtevät tanssimaan kun avaa suunsa. Musiikki löytää tiensä jokaiseen soluun.
Viikonlopun jälkeen ensimmäisenä arkiaamuna joudun heräämään kellon soittoon. Sammutettuani hälytyksen, kuulen jotakin muuta. Swingiä. Olen vielä viikonlopun leirillä. Kun mieli pääsi vihdoinkin Norvallaan, se ei lähtenytkään samalla autokyydillä sunnuntai-iltapäivänä takaisin Helsinkiin. Annan mielen yhä toistaa kuvioita, laitan korvanapeista sopivia kappaleita luodakseni sille optimaalisen maiseman ja kirjastokäynnillä otan muutamia pieniä askelia varaushyllyn edessä. Mielessäni askeleet ovat paljon suurempia, korkeampia ja lennokkaita. Elämästäni saisi musikaalin!
Tiedän että mieli alkaa palata takaisin, kun pään sisäiselle soittolistalle alkaa ilmestyä myös myös Whamin Last Christmas.
Aamuisin ajatus harhailee. Liian varhaiset herätykset vaativat liikaa. Kello puoli kahdeksan lähtö olisi hyvä. Ennen tuota määräaikaa ovesta lähteminen vaatii lähes epäinhimillistä suoritusta. Mikä muuten on aamuvirkkuuden määrittelyn heräämisen deadline? Herään mielelläni viikonloppunakin viimeistään kahdeksalta. Ehkä olen osa tuota laumaa. Ja jos olen; jään todennäköisesti pidempään henkiin.
Mutta palataan siihen ajatusten liikehdintään eräänä
marraskuisena aamuna.
Luin siitä joitakin vuosia sitten ja yhä edelleen metsästän
teoriaa lauseen takana.
Bussissa on jo kolmekymmentäneljä matkustajaa eikä kenelläkään
heistä ole sinistä talvitakkia. Ikkunasta avautuva aamuinen maisema ei näy,
mutta sen muistaa. Lumi ei valaise, pysäkin luona lamppu värisee, kunnes sammuu
lopullisuuttaan tai etukäteen säädeltynä.
Lähes sanon mielessäni ”Sininen takki”, mutta nielaisen sen
takaisin, kun huomaan erheen. Haaleansininen kaulaliina sai toivon heräämään.
Mutta todellisuus ryömii tummanharmaan villakangastakin helmaa pitkin
heijastukseksi ja lopulta ymmärrykseksi.
Ei hänelläkään. Yhtäkään. Tänäkään aamuna.
Päätän sulkea hetkeksi silmäni. En usko, että ihme voisi tapahtua juuri silloin. Kesäinen polku. Lähes uni. Puisen kävelypolun päässä on pieni järvi, jonka vesi houkuttelee makaamaan rantaan, tarkastelemaan pohjaa, joka kutsuu. Laitan veteen ensin sormen, sitten toisen. Lopulta upotan koko käden. Käännän kämmenen kellumaan. Vesi viipyy hetken, kunnes valuu läpi. Pieni pisara jää käteni pohjalle. Kastan siihen kielen. Sitten huulet. Puhallan veden pintaa, kunnes nielaisen.
Viimeisessä mutkassa joku sanoo: ”Anteeksi, mä jäisin”. Nousen paikaltani pökertyneenä. Se ei ollutkaan tarkoitettu minulle. Valun bussin rattaista vapaaseen tilaan kuin unissakävelijä.
Yhtäkkiä havahdun. Kuka se oli? Se, joka jäi? Tai oikeastaan, millainen? Kurottaudun varpailleni, jotta näkisin bussin takaikkunasta katoavat hahmot. Kiipeän takaisin takakäytävälle ja kävelen takaovelle katoavaa etsien. Ihan kuin sininen toppatakki! Oliko se se ääni vailla hahmoa? Joku, joka nousi bussiin silloin, kun annoin itseni kadota hetkeksi. Hymy hiipii kasvoilleni. ”Sininen takki”, sanon äänettömään laskeutuessani uuteen päivään.
”En uskalla…” puhisen vastaukseksi, kun opettaja kehottaa tassuttelemaan kädet vielä vähän lähemmäksi seinää.
Seison pää alaspäin, jalat seinää vasten. Välimatka seinään tuntuu niin pieneltä, että tuskin hiiri pystyisi vilahtamaan väliin jäävästä raosta. Tosiasiassa kehoni ja seinän muodostamasta kolmionmuotoisesta käytävästä mahtuisi ryömimään vähintään taapero.
Siirrän käsiä viitisen senttiä lähemmäksi. Tunnen opettajan tutkivan katseen selässäni. Jos vielä viisi. Sitten olen jo lähempänä kuin viime viikolla – pieni askel ihmiskunnalle, suuri minulle!
Opettaja ohjaa oikeaan suuntaan
Olen aloittanut kuluvan vuoden elokuussa sekä kirjoittamisen perusopinnot että harjoittelemaan viikoittaisesti käsilläseisontaa. Kirjoittamisen aloitin jo lapsena – ensimmäiselle akrobatiatunnille marssin vasta noin seitsemän vuotta sitten.
Vaikka olen töissä viime vuosien aikana kirjoittanut paljon, on luova kirjoittaminen ja etenkin siinä tavoitteellisesti itsensä kehittäminen jäänyt vähälle. Mieli oli ruosteessa ja ensimmäiset kirjoitustehtävät muistuttivat sujuvuuden suhteen vuosien tauon jälkeen tehtyä kärrynpyörää. Liikeradat tuntuivat kömpelöiltä, linjaukset olivat kadoksissa, eikä keho pysynyt rytmissä.
Akrobatiassa opettajan rooli on korvaamaton oikeiden perusasioiden oppimisen kannalta. Toistojen ja ohjauksen myötä keho tottuu ja löytää uomansa. Lapatuki löytyy yhdellä sisäänhengityksellä, eikä sitä tarvitse ajatella enää aivan jokaisessa hetkessä erikseen. Kun perusteet on hyvin hallussa, on myös helpompi harjoitella itsenäisesti.
Kaikki tämä pitää paikkansa myös kirjoittamisessa ja sen opiskelemisessa. Etenkin tuntemattomampien genrejen kohdalla kirjoittamisen aloittaminen voi tuntua kompastelulta. Itsenäisesti harjoitellessa sopivan aloituspisteen tai omien maneerien hahmottaminen saattaa olla vaikeaa. Opettajan ohjaus ja kanssaopiskelijoiden kannustus kasvattavat sinnikkyyttä ja kokeilunhalua, ohjaa mielen raajoja oikeaan suuntaan.
Sekä kirjoittamisessa että akrobatiassa harjoittelun teoria, tekniikat ja perustaidot luovat sen pohjan, jolta on mahdollista alkaa yhdistellä erilaisia taitoja, improvisoimaan ja myös rikkomaan sääntöjä.
Kohti mukavuuden rajoja ja niiden yli
Henkisessä ja fyysisessä taitoliikunnassa on tärkeä poistua mukavuusalueeltaan – ilman sitä ei tapahdu kehitystä. Ulkoisen paineen puuttuessa voi olla helpompi jäädä vellomaan siihen mikä on tuttua ja turvallista.
Sekä akrobatiassa että kirjoittamisessa luotan siihen, että opettaja osaa puskea minua turvallisesti kohti uusia haasteita taitojeni kasvaessa. Ehkä jo aiemmin, kuin itse myönnän olevani siihen valmis.
Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -kurssilla saimme tehtäväksemme kirjoittaa draamakohtauksen. Myönnän, etten ollut lähtökohtaisesti innostunut tehtävästä. Parenteesit välkkyivät edessäni yhtä tuntemattomina kuin vaahtomuovipaloilla täytetty monttu, jonne pitäisi kohta hypätä trampoliinilta.
Palautetta ei voi kuitenkaan saada ilman yrittämistä. Hyppy draaman maailmaan ei ollut ensiyrityksellä täydellinen, mutta harva ensiyritys on. Aloitettuani kirjoittamisen huomasin löytäväni tehtävästä ja draaman kirjoittamisesta yhä kiinnostavampia puolia. Vertaispalaute auttoi näkemään hiomista vaativat kohdat ja loppujen lopuksi tehtävä oli itselleni kurssin antoisin ja opettavaisin.
Kirsi Salo on kirjoittanut siitä, mitä jokainen työyhteisö voisi oppia sirkuksesta ja toteaa seuraavaa: ”Meillä on tapana leimata asiat vaikeiksi silloin, kun todellisuudessa olemme epävarmoja.”
Uskallus ponnahtaa käsilläseisontaan tai haastavalta tuntuvan kirjoitustehtävän pariin ei tee asiasta automaattisesti helppoa. Haasteista huolimatta epävarmuuksiaan kohti meneminen tuottaa todennäköisesti iloa ja onnistumisen kokemuksia.
Videointia ja virkistävää vaihtelua
Taitoharjoittelu perustuu toistoille, taitojen kumuloitumiselle ja tavoitteiden pilkkomiseksi pienempiin. En välttämättä koskaan kehity käsilläseisonnan tai draaman kirjoittamisen virtuoosiksi, mutta näitä tavoitellessa mukaan tarttuu roppakaupalla uusia ja hyödyllisiä taitoja.
Kokemukseni perusteella liikunnalliset taitolajit resonoivat kirjoittamisen harjoittelun kanssa myös siinä suhteessa, että tekijän sisällä vellovat epämukavuuden tunteet loistavat harvoin yhtä voimakkaina ulospäin. Omia kuperkeikkojaan kannattaa joskus videoida ja toisaalta ne epäonnistuneimmatkin tekstit kannattaa säilyttää ja palata niihin hyvän ajan päästä. Molemmissa tapauksissa todennäköisesti yllättyy iloisesti lopputuloksesta.
Mitä yhteistä on magmakivellä ja jäätelöllä? Taipuuko siirtolohkare tiedehaikuksi? Löytyykö Helsingistä merkkejä tulivuorista? Vastaukset löydät Lehtosen Vihreäkiven arvoitus -blogista.
Olen opintovapaalla – kokonaisen vuoden. Työkavereille selittelin, että haluan nähdä mitä tapahtuu, kun työasioiden on pakko poistua päästä – tuleeko mitään tilalle, millainen ihminen olen ilman työidentiteettiä. Nyt huomaan, että mielessäni oli silloin oikeasti ruuhka, työtehtävät kaasuttelivat ja jonottivat, tuuttasivat toisilleen kärsimättöminä, törmäilivät ilman turvallisuusväliä. Projektit tekivät vaarallisia ohituksia ja välillä tavoitteiden savusumu peitti risteykset. Opetussuunnitelma kiroili ja näytti ikäviä käsimerkkejä. Kirjoittaminen yritti pitää edes kotteronsa käynnissä ja tähyili kaihoisasti vilpoisille kyläteille.
Pitkillä työelämän reiteillä on ollut välillä tosi väsyttäviä aikoja. Työ on toisinaan päivästä toiseen raahautumista, toisaalta se tuntuu lahjalta. Ja ongelma onkin varmasti monen kohdalla siinä, että se voi olla molempia yhtäaikaa. Se on painava salkku, tärkeä velvollisuus, joka on tehtävä mahdollisimman hyvin. Se on myös niin kiinnostavaa, vaihtelevaa, värikästä ja mielenkiintoista, että mieli ei malta luopua siitä hetkeksikään. Se on alitajunnan huumetta. Vaikka iltapäivällä haluaisi sulkea työpaikan oven ja keskittyä sen ulkopuoliseen elämään, ruuhka jossakin aivojen osassa jatkuu.
Nyt minulla on viimein aikaa kaikelle, mitä olen kaivannut. Parasta on tehdä asioita ihan ilimanaikojaan, nysvätä pieniä asioita, joiden hyötynäkökohta on kadoksissa. Mutta yllätyksekseni pystyn keskittymään opiskeluun vaikkapa puoli tuntia kerrallaan, sopivassa välissä. Voin myös syventyä siihen tuntikausiksi ilman, että se tuntuisi väsyttävältä tai yksitoikkoiselta. Tehtävät ovat usein valmiina ennen dead-linea. Ruuhka on poissa, asiat liikkuvat eteenpäin rauhallisessa tahdissa ja järjestyksessä, antavat kohteliaasti toisilleen tilaa. Kaikkein parasta on näkymä, joka aukeaa tien molemmin puolin. Savusumun hälvetessä kirkastuu ihan läheltä uusia, valoisia maisemia, ystävyyden polkuja, paikkoja joihin levittää läheisille viltti ja eväät, lämmittäviä leirinuotioita…
Miten työelämässäkin löytyisi tapa olla hetki rauhassa siinä kohtaa, mihin on päästy? Pitäisi oppia arvostamaan jo tehtyä, ja huomata näköalat joka puolella. Ei kannattaisi myöskään pelätä kuoppaisilta näyttäviä sivuteitä. Vaikka kukaan muu ei olisi sitä kautta rämpinyt, saattaa siellä olla jotakin kiinnostavaa.
mieli liikkeessä 